Kelle kelpaa seiskan lapsi?

”Kelle kelpaa seiskan lapsi?” kysyy Kodin Kuvalehden kolumni. Koulujen päättyessä moni ystävistäni hehkuttaa somessa lastensa pärjäämisestä, hyvistä arvosanoista, tutkinnoista. Huomenna minä saan laittaa lapseni kouluun hakemaan todistusta. Letittää hiukset, ikuistaa ihanan tytön mekossaan kameralla. Olla läsnä.

Huomenna toinen lapseni päättää lukuvuoden. Satojen kilometrien päässä minusta. En näe, mitä panee päälleen. En saa ikuistettua hetkeä. Muistan sen viimeisen kevätjuhlan, jonne hän meni kotoa. Punaisissa tennareissa, farkuissa, mustassa puvuntakissa. Minun ei tarvitse edes kaivaa kuvaa, se on piirtynyt muistiini. Minun rakas poikani.

Mutta vaikken ole fyysisesti läsnä A:n viimeisessä koulupäivässä, olen sitä henkisesti. Olen läsnä ja toivon, että kesälle suunnitellut tapaamiset toteutuvat. Pikkuhiljaa. Pienin askelin A toivottavasti palaa elämäämme enemmän ja enemmän. Ei kotiin, mutta luoksemme.

Huomenna moni ystäväni hehkuttaa hyvin mennyttä kouluvuotta. Sitä ja tätä saavutusta. Minä en hehkuta julkisesti. En vaikka lähes puhkean onnesta saadessani letittää lapseni hiukset kevätjuhlaan. Ja tietäessäni, että toinen lapseni on siellä jossain. On siellä ja elämässäni.

Äitienpäivän viettoa, äitinä

Taas äitienpäivä edessä. Lapsiamme odottaessa joulujen ja äitienpäivien ketju tuntui päättymättömältä. Adoptio-odotus on raastavan pitkä toivon ja epätoivon vuorotellessa. Toivo antoi voimaa, josko ensi jouluna meitä olisi vihdoin yksi enemmän, josko tämä olisi viimeinen äitienpäivä, jolloin lapseni on mahdollisesti jo jossain kaukana enkä edes vielä tiedä hänestä.

Tätä kirjoittaessani on vielä perjantai. Huomenna on Lapsettomien Lauantai. Päivä niille, joiden syli on jäänyt tyhjäksi. Niiden päivä, joista ei koskaan (tai vielä) toiveistaan huolimatta tullut (ole vielä tullut) äitiä tai isää. Toivon heille jokaiselle voimia selvitä tästä viikonlopusta. Heidän tuskaansa, heidän suruaan ei voi tietää kukaan muu kuin vastaavan kokenut.

Muistan ne äitienpäivät, kun kaikki oli hyvin. Keittiöstä kantautuvat äänet, kuiskaukset. Ja sitten vihdoin askeleet, pienet jalat tuomassa lastani/lapsiani laulamaan. Tämä on nyt kolmas äitienpäivä, kun A ei ole kotona. Ensimmäisenä äitienpäivänä sain tekstiviestin, jossa toivotettiin äitienpäivää hyvin alatyylisillä sanoilla höystettynä ja pyssynkuvalla koristeltuna. Olin sentään mielessä, en unohdettu, lohduttauduin silloin. Vuosi sitten A oli lähempänä ja saattoi tulla syömään kanssani äitienpäivän iltana.

Tänä vuonna sain äitienpäiväruusuni A:lta jo eilen. Ajoimme mieheni kanssa taas puoleenväliin. Ostoskeskuksen ovella odottelimme. Ja sieltä vihdoin A tuli. Hymyilevänä. Halasi meidät. Kävimme syömässä, ostamassa hänelle kesäkengät. A oli entinen oma itsensä. Jutteli paljon, muisteli myös paljon. Aikaa kotona, hauskoja sattumuksia. Sanoin monesti ”meidän” tarkoittaen meidän perheen juttuja. Eilinen tapaaminen valoi uskoa. Uskoa siihen, että suhde A:han palautuu. Paluumatkalla suunnittelimme, miten voisimme aikaa A:n kanssa viettää. Mitä tehdä, minne mennä. Varovaisia suunnitelmia. Toiveita. Paras äitienpäivälahja. Voida, uskaltaa suunnitella lapsensa näkemistä. Yhdessäoloa. Se on todella paljon.

Arvet lapsissani

YLE esitti maanantaina Marja Kurikan koskettavan dokumentin Arvet minussa (linkki).

Ylen dokumentissa koskevasta artikkelissa (juttu1) todetaan, että maailma on ryhtynyt #metoo-kampanjan myötä puhumaan seksuaalisesta häirinnästä avoimemmin. Silti yksi tabu on artikkelin mukaan säilynyt – lapsuuden seksuaalinen hyväksikäyttö: Sitä on leimannut häpeä ja pelko, koska tekijänä on ollut usein uhrille läheinen ihminen. Lapsuudenajan seksuaalinen hyväksikäyttö on uhrilleen ”elinkautinen”. Tekijä käyttää hyväksi luottamussuhdetta lapseen ja rikkoo tämän turvallisuuden tunteen. Lapsi ei uskalla kertoa asiasta vaan taistelee häpeän ja pelon tunteiden kanssa. Hyväksikäyttäjä jättää syviä arpia uhrinsa elämään, arpia, joiden kanssa voi yrittää oppia elämään, mutta pois niitä ei saa koskaan.

Dokumentti oli hyvin koskettava ja siinä esiintyneet rohkeat naiset herättivät suurta kunnioitusta. Ja surua. Miten kauheaa on täytynytkään olla elää vuosikausia tuollaisen salaisuuden kanssa? Kun ei ole uskaltanut kertoa kenellekään. Naisten kuvailemat itsesyytökset (”tämä oli minun vikani”) tuntuivat niin musertavan tutuilta B:n kokemusten vuoksi. Miten väärin on, että rikoksen uhri joutuu tuntemaan syyllisyyttä tapahtumasta, jota ei ikänsä vuoksi pysty edes ymmärtämään.

Naisten kertomuksista tuli hyvin vahvasti esille myös se, miten vaiettu salaisuus on raskas kantaa ja miten asian esille tuominen ja siitä puhuminen on heitä auttanut. Tätä samaa korostaa myös psykoterapeutti Maaret Kallio kirjassaan Oon siellä jossain mun (ladattavissa ilmaiseksi osoitteessa):

”Seksuaalista väkivaltaa kokeneen omat syyllisyyden ja häpeän tunteet ovat tehokkaita suunsulkijoita ja hiljaisuuden vankilan lukkoja.  Häpeä on tuskallinen tunne, joka houkuttaa kääntämään katseen pois häpeän kohteesta. Vaikka väkivallan vaikeat kokemukset kaipaavat päästä valoon, häpeä kehottaa toimimaan juuri toisin: piiloutumaan ja salaamaan. Seksuaalisen väkivallan luoma henkinen vankila alkaa avautua salaisuuden purkamisella. Läheisten emotionaalinen tuki ja ymmärrys sekä tarvittaessa riittävä ammattiapu tukevat uhria toipumisen matkalla. Seksuaalisen väkivallan kokemukset eivät yksioikoisesti määrää koko loppuelämää ja sido väkivallan kohteeksi joutunutta uhri-identiteettiin ikuisiksi ajoiksi, vaan niiden käsittelemisen avulla on mahdollista elää  ja nauttia elämästään sekä seksuaalisuudestaan omin ehdoin.”

Dokumenttia katsoessani kiitin monta monituista kertaa mielessäni siitä, että B kertoi hyväksikäytöstä. Että hän eräänä aamuna kuumeisena alkoi kertoa yöllä näkemästään unesta, jonka oli sotkenut todellisuuteen. Että hän kertoi, toi tapahtuneen esille. Sai apua. Terapiaa ja keskusteluapua asiantuntevassa hoitopaikassa. Että hän vieläkin aika ajoin kertoo tapahtumista, silloin kuin se pientä mieltä askarruttaa. Toivon, että hän ei lakkaa puhumasta, ei tuomasta ahdistavia ajatuksia esille. Siksi, että jaettu ahdistus, ääneen lausuttu on helpompi kantaa kuin vaiettu, yksin mukanaan raahattu. Uskon, toivon, että hänestä kasvaa ehjä nainen, joka pystyy elämään täyttä, normaalia elämää huolimatta näistä kokemuksista.

Samalla tunsin suurta ahdistusta A:n vuoksi. Pienen pojan, jota itseään käytettiin hyväksi syntymämaassaan. Isojen poikien taholta, mikä kasvavalle pojalle oli sekin vaikea käsittää. ”Äiti olen homo”, poika totesi heti tunnustettuaan, että B:n kertoma piti paikkansa. Tämän saman myös dokumentin tehnyt Marja Kurikka oli todennut. Artikkelissa (juttu2) hän kertoo huomanneensa yhteydenottoja läpikäydessään, että naiset olivat miehiä huomattavasti valmiimpia puhumaan lapsuuden tapahtumista. Lopulta kaikista haastateltavista dokumenttiin päätyi viiden naisen tarinat. Miehet, jotka olivat hyväksikäyttöä kokeneet, painivat aivan erilaisten kipupisteiden äärellä. Tapahtuneiden tunnustaminen, sekä miehisyyden ja oman seksuaalisuuden kyseenalaistaminen olivat miehille vaikeita asioita käsitellä.

A itse joutui hyväksikäytön uhriksi varhaislapsuudessaan. Hän vaikeni asiasta ja vasta syyllistyttyään itse siskonsa hyväksikäyttöön, hän kertoi siitä. Mainitsi, muttei suostunut käsittelemään sen enempää. Jatkettuaan hyväksikäyttöä hänen sijoitettiin kiireellisesti kodin ulkopuolelle. Kiireellisestä sijoituksesta tehtyyn päätökseen on kirjattu A:n vastaus siihen, vastustaako hän kiireellistä sijoitusta: ”A:n mielipidettä kysyttäessä A nyökkään sanoen samalla hiljaa ”juu” sekä perusteluja kysyttäessä lisäten ”koska mä tarviin apuu”.

”Koska mä tarviin apuu” – onko sitä tullut? Ei! A:lla hänen vielä kotona asuessaan alkanut terapia katkesi pitkien välimatkojen vuoksi. Edellisessä sijoituspaikassa kesti vuoden ennen kuin hänellä alkoi psykiatrinen kontakti. Sitä kesti 4 kuukautta, jona aikana hän kävi keskustelemassa psykiatrin kanssa. Pääpaino tuolloin oli A:n suhteessa meihin vanhempiin, mistä oli selvästi apua, koska alle 2 kuukaudessa käyntien alettua A soitti minulle. Uuden sijoituspaikan myötä alkanut kontakti katkesi ja poika pääsi kerran käymään paikallisessa psykiatrisessa hoitopaikassa. A:lta kysyttiin, haluaako hän terapiaa. Poika vastasi, ettei halua. Se oli sitten siinä

Nyt A tapaa kerran kuussa sijaishuoltopaikassa kuukausittain käyvää lääkäriä, joka huolehtii laitoksen nuorten terveydentilasta. Terapiaa tai minkäänlaista keskusteluapua ei edes suunnitella. A:n asioita hoitavan sosiaalityöntekijän mukaan ”A:ta ei voi pakottaa terapiaan”. Pakottaa ei, mutta motivoiminen olisi tärkeää. Mutta se maksaisi. Ja käsittääkseni sen maksaisi meidän Kotikuntamme, mitä se ei ole halukas tekemään.

Toivon niin valtavasi, että A jonain päivänä on itse valmis käymään elämäänsä läpi. Varhaislapsuudessaan kokemaansa väkivaltaa, nälkää ja muita traumaattisia tapahtumia. Seksuaalista hyväksikäyttöä uhrina. Sekä tekijänä ja sen vaikutusta suhteeseen B:hen. Niin surullista tosin on, että A itse ymmärsi tarvitsevansa apua, mutta sitä ei hänelle haluta antaa. Ja siitä avusta päättää lastensuojelu. Lastensuojelu, jota ehkä pitäisi kutsua vain lastensäilytykseksi.

Arvet minussa dokumentti näkyy YLE Areenalla näköjään vuoden julkaisusta. Suosittelen sen katsomista kaikille. Valitettavasti lapsiin kohdistuva seksuaalista hyväksikäyttöä esiintyy ja niin kauan kuin se on tabu, josta vaietaan, tilanne ei ainakaan parane. Olen aiemmin kirjoittanut omia kokemuksiamme aiheen tiimoilta tässä postauksessa.  Artikkelissa todetaan, että poliisin mukaan lapsiin kohdistuvasta seksuaalisesta hyväksikäytöstä saadaan Suomessa noin neljä ilmoitusta päivässä. Todellinen luku on artikkelin mukaan kuitenkin huomattavasti suurempi, sillä seksuaalirikollisuus on piilorikollisuutta. ”Ruotsalaisen tutkimuksen mukaan poliisin tietoon tulee vain noin 10% tapahtuneista rikoksista. Jos luvut pitävät paikkansa, niin se tarkoittaisi sitä, että Suomessa tapahtuu noin 15 000 lapsiin kohdistuvaa seksuaalista hyväksikäyttötapausta vuosittain”, Kurikka summaa.

Kun on nähnyt, jaksaa uskoa

Ensi viikolla tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun tapasimme A:n pitkän, tuskaisen pitkän tauon jälkeen. Kirjoitin tapaamisesta täällä.

A reagoi viime kesäkuiseen sijoituspaikan vaihdokseen aivan kuten adoptioasioihin erikoistunut psykiatri ennusti vuosi sitten: syyttämällä alitajuisesti meitä vanhempia ja katkaisemalla suhteet meihin. Kesän ja syksyn aikana tapasimme tai oikeammin näimme häntä hänen vanhassa sijaishuoltopaikassaan. Tapaaminen on liian positiivinen kuvaus: poika ei aina edes tervehtinyt, silmiin katsomisesta tai keskustelusta puhumattakaan.

Joulukuun alkupuolella poika suostui tapaamaan meidät. Matkusti ohjaajansa kanssa kotiseudulle. Kävimme syömässä ja vaateostoksilla. Poika ei puhua pukahtanut. Ei katsonut. Vastasi kysymyksiin yksisanaisesti. Kerroimme tulevamme joulunaikaan katsomaan nuorisokotiin. ”Älkää tulko. En halua nähdä.” Sama viesti tuli kerta kerran jälkeen.

Yritimme nuorisokodin kanssa, josko Skype-videoyhteydellä saisimme poikaan kontaktin. Poika suostui puheluun yhden kerran.

Jokin aika sitten poika oli sanonut nuorisokodilla haluavansa nähdä meidät. Tapaaminen pääsiäisenä ”puolimatkan krouvissa”, täynnä olevassa ostoskeskuksessa alkoi lupaavasti. Poika tuli ohjaajan seurassa. Ja halasi. Pitkään. Ojensi sitten ujosti muovipussin, jota oli pusertanut kädessään. ”Tämä on B:lle!”

Kävimme vaateostoksilla ja lounaalla. A jutteli paljon ja ensimmäistä kertaa kyseli, pääseekö miten kotona käymään ja voisiko B nähdä häntä. Keskustelimme pitkään. Lähtiessä A halasi uudelleen. Pitkään. ”Nähdään taas!”

Nuorisokodista kertoivat pojan olleen todella iloinen tapaamisen jälkeen ja kertoneen kaikille ohjaajille tapaamisesta ja todenneen haluavansa nähdä meitä ainakin joka kuukausi.

Kotimatkalla mietin, että vaikka A:n kieltäytyminen yhteydenpidosta on tälläkin kertaa ollut kova paikka, jossain sisimmässäni olen uskonut hänen taas joskus pystyvän yhteydenpitoon ja tapaamisiin. A:n halaus oli toki tälläkin kertaa ihanan helpottava, mutta tämän olin ”nähnyt”. Tunne, joka minut valtasi, oli helpotus ”No niin! Vihdoin!”

B:lle oleva muovipussi matkasi auton takapenkillä. Kaunis ele A:lta. Pussin sisällä oli sievä neulepusero, käytetty mutta hyväkuntoinen. Olin varma, että B pitäisi sellaisesta paidasta. Mutta pitäisikö A:n antamana? Suostuisiko käyttämään? Haluaisiko edes tietää A:n antaneen hänelle paitaa…

Adoptioperhe lastensuojelun asiakkaana

Adoptioperheiden etujärjestö Adoptioperheet ry on julkaissut oppaan Adoptioperhe lastensuojelun asiakkaana. Kattavan oppaan voi ladata tästä linkistä tai sitä voi tilata maksutta (täältä).

Hienoa, että tällainen opas on saatu aikaiseksi.

Meitä tällainen opas olisi ainakin auttanut alkutaipaleella valtavasti. Eikä pelkästään meitä, vaan uskon, että siitä olisi ollut valtava apu A:n ensimmäiselle sijaishuoltopaikallekin. Ja meille tueksi lastensuojelun suuntaan osoittamaan, että A:n ja meidän suhdetta pitää tukea.

Adoptioperheet ry kirjoittaa oppaasta:

Adoptioperhe lastensuojelun asiakkaana -opas on tarkoitettu kaikille adoptioperheitä työssään kohtaaville sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisille sekä tukitoimia tarvitsevien adoptioperheiden vanhemmille. Opas kokoaa yksiin kansiin sekä ammattilaispuheenvuoroja että adoptioperheiden kokemuksia lastensuojelun asiakkuudesta ja sitä edeltäneistä tukitoimista. Äänessä ovat niin adoptioperheiden parissa työskentelevät ammattilaiset,

adoptiovanhemmat kuin aikuiset adoptoidutkin.

Tieto on valtaa, jos sitä halutaan vastaanottaa

Tällä viikolla järjestettiin Lastensuojelun Keskusliiton Lastensuojelupäivät. Päiville oli saatu myös adoption asiantuntemusta; adoptiokuraattori Anja Wikstedt ja Pelastakaa Lapset ry:n ylilääkäri Kirsi Kettunen pitivät päivillä esityksen ” Ulkomailta adoptoidut ja sijaishuolto”. Lastensuojelupäivien kotisivuilla heidän esityksestään kirjoitetaan: ”Huostaanottoon päätyneen tilanteen taustalla on usein adoptoidun vaikean taustan aiheuttama vakava oireilu. Kyseessä on esim. lapsen hyvin rankat ja vahingoittavat elinolosuhteet, kaltoinkohtelu, lapsen kokema väkivalta, seksuaalinen hyväksikäyttö synnyinmaassa ennen adoptiota. Kokemus on osoittanut, että adoptiolasten sijoituspaikoissa tarvitaan käytössä olevien lastensuojelun menettelyjen lisäksi adoptioon liittyvää erityisosaamista. Adoptiovanhemmat ovat lapsen tärkein voimavara myös huostaanottotilanteissa.” 

” Adoptiovanhemmat ovat lapsen tärkein voimavara myös huostaanottotilanteissa.”
Voi miten toivonkaan, että poikamme asioita hoitava sosiaalityöntekijä on käynyt kuuntelemassa tuon esityksen. Voi miten toivoisin, että kuntamme sosiaalitoimi olisi kuullut tuon esityksen ennen kuin tekivät viime keväänä päätöksen siirtää poikamme satojen, satojen kilometrien päähän ja estää siten pojan mahdollisuuden tavata meitä luontevasti ja riittävän usein. Toisaalta samaa tietoa toimitimme sosiaalitoimelle, ilman mitään vaikutusta. Poika siirrettiin kauas. Adoptivanhemmilla ei ole ollut mitään merkitystä käytännön tasolla ainakaan meidän kotikunnassamme, mutta toivottavasti muiden kuntien lastensuojelu on vastaanottavampi tiedolle.

Itkujen lauantai

Laulussa* lauletaan:

”Kun mä laitoin paperille

Kaiken minkä mä menetin

Siinä samalla mä myös surut puolitin”
Tämä blogi on ollut minulle tärkeä henkireikä. Paikka, jonne olen purkanut sydäntäni, ajatuksiani. Viimeisten kuukausien aikana A:han liittyvät ajatukset ovat olleet niin solmussa, etten ole saanut kirjoitettua. Selvästikään ei ole ollut aika laittaa ajatuksia paperille, ei ole ollut hetki surun vielä puolittua. 
A:n siirto uuteen nuorisokotiin, kauas kotoa, laukaisi A:ssa juuri sen reaktion, jonka adoptioon erikoistunut psykiatri lausui viime keväänä riskinä pojan siirrolle. A käänsi taas uuden hylkäämiskokemuksen, uuden paikanvaihdon meidän vanhempien syyksi. Psykiatrin mukaan tällainen on luonnollinen reaktio nuorelle, joka on kiintynyt vanhempiinsa. Samaisessa lausunnossa hän kirjotti paikan vaihdoksen olevan selkeästi A:n edun vastainen. Mutta tästäkään lausunnosta kuntamme lastensuojelu ei välittänyt.
A ei ole heinäkuun jälkeen suostunut tapaamaan meitä. Hän käy kerran kuussa entisessä nuorisokodissa viikonlopun, jotta meidän olisi mahdollista tavata häntä. (Kerran kuussa, vaikka A viime keväänä esitti toiveen, että haluaisi nähdä meitä parin viikon välein. Tämä toki ennen paikanvaihdosta, mutta pojan luonnollinen toive ei toteutuisi mitenkään nykyisellään, jos poika kykenisi meitä tapaamaan.  B:stä johtuen meidän on todella vaikea matkustaa tuntikausien päähän tapaamaan A:ta ja jättää B muualle hoitoon. Tämän ongelman lastensuojelu on mielestään ratkaissut kirjaamalla A:n asiakassuunnitelmaan, että meillä on mahdollisuus yöpyä uudessa nuorisokodissa. Tyhminä vanhempina emme tosin ymmärrä, miten yöpyminen helpottaisi tilannetta, jossa B on mahdoton jättää edes päiväksi.)
Tänä viikonloppuna A tuli vanhaan nuorisokotiin. Vielä perjantaina hän oli kertonut vanhassa paikassa tapaavansa äidin lauantaina. Suurin odotuksin ajoin tapaamispaikalle. A saapui paikalle ohjaajan kanssa ja meni heti lukkoon. Lähti kävelemään pois kiroillen. Saimme ohjaajan kanssa puhuttua hänet kanssani kahvilan pöytään istumaan. Hän istui pää pöytään painettuna. Jännittyneenä. Viha ja suru huokui pojasta. Hänen suustaan tuli sanoja, jollaisia kukaan äiti ei haluaisi lapseltaan kuulla. Sen harvan kerran, kun tavoitin pojan silmät, niistä paistoi viha ja epätoivo. 
Ohjaaja tuli mukaan kahvilaan ja yritti kanssani jutella pojalle. Hän korosti sitä, miten tärkeää on, että A:lla on äiti, joka välittää. Että hänellä on vanhemmat, jolle hän on tärkeä. Puheellamme ei ollut mitään vaikutusta. A ei pystynyt olemaan tapaamisessa. Lähdimme tahoillemme. 
Kävelin autolle keskellä lauantaista kauppakeskusta, joka vilisi vanhempia lapsineen. Kyyneleiden tulviessa silmistä kiristin tahtiani. Puristin kynnet kämmeniin. Selvisin autolle. Sitten se tuli. Itku. Ahdistus. Suru. Epätoivo. 
Samaan aikaan A palasi nuorisokodin autolle ohjaajan kanssa. Ei palannut paikalleen etupenkille, vaan meni takapenkille. Ohjaajan mukaan kesti vain hetken, kun poika alkoi itkeä. Ulvoa. Ohjaaja pysäytti auton ja meni pojan luokse. Poika totesi halunneensa tavata, muttei pysty. 
Ymmärrän A:n reaktion. Voin vain kuvitella sen surun ja epätoivon määrän. Me vanhemmat odotimme A:ta pitkään toivoen lasta. Sitten saimme hänet, toiveiden täyttymyksen. Enemmän kuin olimme edes uskaltaneet toivoa. Nyt kun olemme menettäneet hänet arjestamme,  se sattuu. Sattuu sanoinkuvaamattomasti. A odotti hänkin uutta perhettä lastenkodissa. Hän sai sen. Pääsi elämään tavallista perhe-elämää. Ja menetti sen.  Ja on nyt yksin. Taas kerran yksin laitoksessa. Miten tällä hetkellä mahdollistettu tapaaminen kerran kuussa korvaisi perhe-elämän? Miltä tuntuu, kun nuorisokodin muut nuoret lähtevät kotilomille, viettämään viikonloppua perheensä kanssa, mutta hän ei pääse kotiin? 
A on solmussa suhteessa meihin. Ymmärrettävästi. Hän tarvitsisi ulkopuolista apua solmujen aukaisuun, mutta valitettavasti sellaista ei ole tulossa. Psykiatrian lähete oli toki ehtinyt uudelle paikkakunnalle. Pojalle oli annettu yksi tapaamisaika. Tapaamisessa lääkäri kysyi pojalta, onko tämä suostuvainen terapiaan. Poika vastasi, kuten varmaan lähes jokainen nuori, ettei ole. Hänet lähetettiin pois toteamuksin, että lähete on voimassa puoli vuotta. Eli mitään keskusteluapua, psykiatrista apua ei tilanteeseen ole tulossa. 
Poika on yksin surunsa ja vihansa kanssa. Yksin solmussa. Kaukana, hyvin kaukana vanhemmistaan. Aika kuluu, hän vieraantuu meistä aina vain enemmän. Näinkö toteutuu lapsen etu?
Pojan käynnit vanhassa nuorisokodissa ovat meidän vanhempien mielestä pojan edun mukaisia. Erityisesti siksi, että meidän olisi mahdollista nähdä häntä vain reilun tunnin ajomatkan päässä, mutta myös siksi, että tämä luo pojan elämään jotain jatkuvuutta. Tutut ohjaajat eivät ole kadonneet hänen elämästään, syntyneitä kaverisuhteita on mahdollista pitää yllä. Mutta nyt, kun tapaamiset meidän vanhempien kanssa eivät onnistu, pelkään, että lastensuojelu päättää lopettaa nämä käynnit. 

Alan olla niin epätoivoinen. Tapaamisessa mukana ollut ohjaaja soitti eilen tapaamisen jälkeen. Hän korosti, miten tärkeää olisi, että me vanhemmat jaksamme yrittää. En vain tiedä, kauanko itse jaksan. A:n vuoksi olisi pakko jaksaa. Mutta siinä, missä poika on jätetty yksin, yksin olemme me vanhemmatkin. Tai no, soittaahan uuden nuorisokodin oma ohjaaja kerran viikossa. Kertoo yleensä, että A:lla mennyt ihan kivasti ja kertaa viikon tapahtumia. Ohjaajaa emme ole koskaan päässeet tapaamaan, nuorisokodissa käydessämme hän ei ollut työvuorossa. Ilmeisesti työskentely perheen kanssa ei kuulu tämän nuorisokodin toimintatapoihin. 

*Suvi Teräsniska: Täydellinen elämä

Toivoa valava opettaja

A:n oma ohjaaja ilmoitti viikolla tekstiviestillä pojan uuden opettajan nimen ja puhelinnumeron sekä sen, että tämä on perjantai-iltapäivisin tavoitettavissa (vaikka kuulemma yhteydenpito koulun kanssa pääsääntöisesti toimiikin nuorisokodin ohjaajien kautta). Koulu on nuorisokodissa ja tarkoitettu vain sen asukkaille (reilut 20 nuorta). Koulussa on kolme opettajaa, joista 2 nuorisokodin palkkalistalla ja 1 kunnan. Kunnan palkkalistalla oleva opettaja on käsittääkseni vastuuopettaja ja hänellä siis on soittoaika perjantaisin.
Tapanamme on ollut alusta lähtien toimia yhteistyössä lastemme varhaiskasvatuksen ja koulun aikuisten kanssa. Lapsiemme (adoptio-)taustaan liittyy asioita, jotka on hyvä huomioida ja joista lasten kanssa toimivien aikuisten on syytä olla tietoisia. A:n koulutaival kotona sujui hyvin, joskin hän oireili taustastaan johtuen myös ajoittain koulussa. Huostaanoton aikana olen pitänyt tärkeänä olla yhteydessä kouluun ja kertoa aiemmista kokemuksista ja A:n vahvuuksista ja haasteista. Tieto on aina otettu hyvin vastaan ja erityisesti A:n edellisessä koulussa korostettiin, miten tärkeää meidän antamamme tuki ja tiedot olivat.

Tänään soitin. Kävimme oikein hyvän keskustelun, kerroin siitä, miten motivoitunut oppilas A oli aiemmin, miten vielä osittain puutteellinen suomenkielentaito vaikeuttaa oppimista, mitkä oppimistavat ovat hänelle olleet toimivia jne jne jne. Keskustelimme pitkään. Opettaja kiitteli useasti yhteydenotosta ja sanoi tiedon olevan erittäin tarpeellista. Minulle jäi mielikuva osaavasta ja tomerasta opettajasta, joka tulee tekemään kaikkensa, että A:n koulunkäynti saataisiin raiteilleen. Ihana oli kuulla A:n olleen tänään, oltuaan haastava, epäilevä ja vastentahtoinen muutaman päivän ajan, positiivisella asenteella ja työskennelleen ahkerasti. Voi miten toivonkaan, että A:n koulu saataisiin raiteilleen. Hyvä mieli jäi puhelusta. Lisäksi ymmärsin, että saisimme wilma-tunnukset tähänkin kouluun; hienoa olisi saada seurata edes osaa lapsensa arjesta, kun muutoin olemme täysin ulkopuolella.
Puhelun jälkeen jäin miettimään, miten toisin A:n koulutaival olisi voitu hoitaa. Miten toisin se olisi PITÄNYT hoitaa.
A:n ollessa tutkimuksissa pian jouduttuaan pois kotoa hänen opettajansa Kotikunnastamme kävi sairaalassa haastateltavana.  Ajoi pitkän matkan toiselle paikkakunnalle kertoakseen pojastamme. Hän kertoi poikamme olevan noin 8 arvosanan oppilas, motivoitunut ja hyväkäytöksinen nuori, reipas koululainen. A itse korosti osastojaksolla koulun tärkeyttä ja niinpä sekä sairaalan psykiatrin että psykologin lausunnoissa korostettiin sitä, että A:n koulumotivaatiota tulisi tukea. Lisäksi korostettiin tavallisen koulun tärkeyttä A:ta tukevana ja sitä, että oppimisympäristön tulisi olla mahdollisimman rauhallinen. (Lisäksi nostettiin esille se, että A imee todella helposti vaikutteita ympäristöstään; seikka, joka nykyisen nuorisokodin valinnassa on sivuutettu täysin, sekä perheen merkitystä A:lle; sekin seikka täysin merkityksetön lastensuojelulle). A:n asioita tuolloin hoitanut sosiaalityöntekijä on kirjannut sairaalan psykiatrin kanssa käymänsä puhelunkeskustelun ja kirjannut psykiatrin korostaneen, että tuleva koululuokka tulisi olla mahdollisimman rauhallinen ja oppimiseen motivoiva.
Suositus kirjattiin ylös ja unohdettiin täysin. Sen sijaan A sijoitettiin nuorisokotiin, josta Kotikunnallamme ei ollut mitään aiempaa kokemusta. Tieto ja suositus rauhallisesta koulusta unohdettiin. Koulupaikan hankinta jätettiin täysin uuden nuorisokodin vastuulle. Sieltä otettiin yhteyttä paikalliseen koulutoimeen, joka sijoitti laitosnuoren kunnan levottomimpaan kouluun. Näin kun kukaan ei ollut vaatimassa muuta, ei tuomassa tietoa. Uuden koulun rehtori sijoitti pojan luokka-asteen levottomimpaan luokkaan; tokihan laitosnuoret laitetaan levottomiin luokkiin. Sain A:n luokanvalvojan kiinni hänen käytyään koulua muutaman viikon ajan ja silloin kaikki sujui hyvin. Niin sujui aluksi. Mutta poika jätettiin suoriutumaan koulusta yksin. Nuorisokodista ei menty kouluun, lastensuojelua ei A:n koulunkäynti kiinnostanut lainkaan. Mitään ei tehty A:n koulun eteen. Ei mitään. Huolimatta siitä, että me vanhemmat yritimme korostaa hänen tarvitsevan apua kielitaitonsa puutteista johtuen (tätä samaa oli korostettu myös sairaalakoulun opettajan lausunnossa) ja ettei hän tule pyytämään apua; jos A tuntee itsensä epävarmaksi hän alkaa ennemmin riehua kuin näyttää osaamisensa puutteet.

 

Turhaan puhuimme. Valitettavasti olimme oikeassa. Viime vuoden syksyllä koulutilanne oli kärjistynyt todella pahaksi ja poika joutui vaihtamaan koulua muutaman päivän varoitusajalla (tilanteesta TÄÄLLÄ, TÄÄLLÄ ja TÄSSÄ). Uusi koulu oli huomattavasti rauhallisempi ja siellä oli välittäviä, osaavia aikuisia. Valitettavasti A:n tilanne vain oli päässyt niin pahaksi, ettei hän pystynyt rauhoittumaan käymään koulua. Tänään mietin, millainen tilanne olisi ollut, jos A:n siirto sairaalasta olisi hoidettu lastensuojelun taholta oikein. Sosiaalityöntekijä olisi ollut yhteydessä uuden sijoituskunnan koulutoimeen ja selittänyt pojan tarvitsevan rauhallisen ympäristön. Rauhallisessa koulussa olisi poika otettu vastaan ja siellä olisi pidetty palaveri, jossa koulua olisi informoitu pojan haasteista jne. Pojan kouluun olisi paneuduttu. Mutta ei.

 

Mutta ei. Nyt ollaan tässä. Poika on meistä entistä kauempana (perheellä ei ole merkitystä), poika on hurjassa seurassa (ympäristön vahvalla vaikutuksella poikaan ei ole väliä). Koulumotivaatio on poissa, mutta ehkä se voi palautua. Tämänpäiväisen puhelun perusteella toivo sentään heräsi koulun osalta.

Synkeitä mietteitä

Nuorisokodista soittivat. Samaa olivat sielläkin pohtineet kuin me vanhemmat, että ehkä A:n olisi ollut helpompi tavata meidät jossain muualla kuin nuorisokodissa muiden nuorten läsnäollessa.  Yhdessä tosin totesimme, että eipä jälkiviisaus tässä auta mitään. 

A oli ollut lähtömme jälkeen vaisu ja vetäytynyt huoneeseensa. Illalla oli vielä halunnut keskustella vuorossa olleen ohjaajan kanssa. Oli sanonut olevansa pahoillaan käytöksestään. Ohjaaja oli kehottanut olemaan yhteydessä. Eipä ole ollut. 
Seuraava tapaaminen olisi kuun lopulla pojan entisessä nuorisokodissa. Saapa nähdä, suostuuko tapaamaan. Puhelimeen eikä viesteihin ei vastaa eikö ole oma-aloitteisesti yhteydessä.  Toisaalta poika tietää, että käynnit vanhassa paikassa ovat vanhempien tapaamisia varten, joten se ehkä osaltaan ”pakottaa” hänet tapaamaan. 
Jotain positiivista sentään. Pojalla on aika kuun lopussa uudessa psykiatrian kontaktissaan. Edellisellä paikkakunnalla vei pitkän aikaa ennen kuin poika alkoi avautua psykiatrille. Tämä on nyt jo kolmas aloitus (tai aloituksen yritys), joten kauankohan luottamuksen syntyminen tällä kertaa vie. Vai suostuuko poika lainkaan? Ja kun koko hoito riippuu siitä, onko poika suostuvainen hoitoon. Jos ei ole, hän jää täysin omilleen. Se tässä pelottaakin. 

Syyllistyessään hyväksikäyttöön A oli alle 15 vuotta, joten hän ei joutunut rikosoikeudelliseen vastuuseen teoistaan. Joskus olemme mieheni kanssa miettineet, olisiko siinä tapauksessa poika saanut apua (toki tuomiosta olisi jäänyt rikosrekisterimerkintä) ja olisiko hänen parempi olla kuin lastensuojelun ”suojeltavana”.
Kamalin tilanne tuntuu tämä olevan: yksin, todella kaukana perheestään. Ja jos hän ei suostu terapiaan, jää hän ilman hoitoa. Yksin, vihaisena vieraantuu pahimmassa tapauksessa meistä entisestään. Millainen hänen tulevaisuutensa tulisi tällöin olemaan täysi-ikäisenä? Varhaislapsuuden vakavat traumat käsittelemättä, omat teot käsittelemättä, huostaanotto käsittelemättä? Vaikeasti traumatisoitunut, katkera ja vihainen nuori mies ”pärjäämässä yksin”?
Jos hyvin käy, A on suostuvainen terapiaan. Jos hyvin käy, hänen vihansa meitä kohtaan laantuu. Jos hyvin käy, hän pystyy taas olemaan yhteydessä. Jos hyvin käy….

Syrjäytetty äiti – taas kerran

Olen pitänyt taukoa kirjoittamisessa. Osin siksi, että A:n suhteen on tavallaan ollut hiljaiseloa, ja ennen kaikkea siksi, että tämä tilanne on niin vaikea, että en tiedä, mitä ajatella, saatikka että osaisin tuottaa tästä tekstiä.
Joka tapauksessa A on uudessa sijoituspaikassaan. Siellä hänellä on 2 oma ohjaajaa, joista toinen on meihin yhteydessä kerran viikossa. Meillä on sovittu aika, jolloin hän soittaa. Se on tosi hyvä. Oma ohjaajat eivät tee yövuoroja, joiden jälkeen heillä olisi pidempi vapaa, vaan he ovat töissä iltapäivisin/iltaisin eli silloin, kun poikamme on tavoitettavissa. Se on tosi hyvä. Paikassa on kova kuri. Herätys aamulla, kesäaikaan sisälläoloa lounaaseen, sitten mahdollisuus ulkoilla. Ulkoilusta joutuvat tulemaan talolle kerran tunnissa (!) ilmoittautumaan. Illalla kännykät ja laitteet pois kello 21 ja sitten nukkumaan. Eli normaalia nuoren elämää, jossa hengailtaisiin ulkona kavereiden kanssa, ja valvottaisiin kesälomalla, ei siellä vietetä. 
Tiukka struktuuri, tiukat rajat ja kuri, mikä A:lle itselleen varmaan on hyvä tai ainakin parempi kuin edellinen nuorisokoti, jossa ilmeisesti sai tulla ja mennä melko vapaasti. A kun taustastaan johtuen ei koskaan ole ollut ”tavallinen lapsi” siinä mielessä, että hän olisi kestänyt normaalia iänmukaista vapautta. Vapaus luo hänelle turvattomuutta ja turvattomuus taas laukaisee varhaislapsuuden traumat kadulta: ”minä pärjään kyllä, pärjään ihan itse, pärjään yksin, en tarvitse ketään, en välitä kenenkään ohjeista ja säännöistä, pärjään ihan itse, pärjään itse, luon itse sääntöni..”-mantran pyöriessä mielessä turvattomuus lisääntyy entisestään….
Välimatka A:n luokse on valtavan pitkä. B on vielä pieni, emmekä voi häntä jättää muutenkaan pitkäksi aikaa yksin. Lisäksi mennessämme tapaamaan A:ta menemme tapaamaan henkilöä, joka on satuttanut B:tä pahasti. Ei siis todellakaan helppo tilanne B:lle, vaikka toki hänen kanssaan käymme tilannetta läpi korostaen sekä sitä, että hän on turvassa että sitä, että A on myös meidän lapsemme. 

Meidän on mahdoton käydä A:n nuorisokodissa usein. Kuntamme lastensuojelu päätti toukokuussa, että A:n on mahdollista viettää yksi viikonloppu kuukaudessa vanhassa nuorisokodissa ja tavata meitä siellä. Meidän tapaamisen lisäksi hän tapaa tutuksi tulleita nuoria ja ystäviään koulusta ja jalkapallosta sekä vanhan paikan aikuisia, mikä mielestämme on erittäin hyvä asia. Edellisessä paikassa muodostuneet ihmissuhteet eivät siis katkenneet, vaan jatkuvat, mikä elämässään jo monta menetystä kokeneelle pojalle on tärkeä asia. 
A on ollut entisessä paikassaan nyt kaksi kertaa. Ensimmäiselllä kerralla hän oli tavatessamme kovin vähäpuheinen, painoi päänsä usein pöytään (taisi pidätellä itkua), mutta seuraavalla kerralla hän oli puhelias ja kertoili paljon erityisesti uudesta jalkapallojoukkueestaan ja toivoi meidän pääsevän joskus pelejä katsomaan. 
Puhelimeen A ei sen sijaan vastaa. Ei vastaa viesteihimme. Täysi hiljaisuus. Uudessa nuorisokodissa ohjaajat ovat puhuneet pojalle yhteyden säilyttämisen tärkeydestä, mutta ilman tulosta. Jokunen viikko sitten poika soitti minulle. Juttelimme hetken. Hän kertoi puhelimensa menneen rikki. Kysyin, miten se oli mennyt rikki. Ja PAM! Poika raivostui ja väitti minun syyttäneen hänen rikkoneen puhelimensa itse (mikä taisi olla totuus, ainakin nuorisokodissa näin epäilevät; eipä olisi edes ollut ensimmäinen kerta). Raivoissaan poika uhmasi, haukkui, kiroili ja uhmasi, ettei halua meitä nähdä. Tätä puhelua yrittivät nuorisokodissa pojan kanssa työstää, mutta poika vetäytyi kuoreensa. 
Muutama päivä puhelun jälkeen pojan uusi joukkue osallistui jalkapalloturnaukseen ”säällisen matkan” (alle 200 km) päässä mökiltämme. Pääsimme näkemään, miten poikammme pelasi. Hyvin pelasikin, selvästi osana uutta joukkuetta. Meitä poika ei ollut huomaavinaan, vaikka meidät oli nähnytkin. Joka tapauksessa hän näki ja tiesi meidän olleen katsomassa, mikä toivottavasti oli hänelle tärkeää jollain tasolla. 
Ja me näimme hänet rakkaan harrastuksensa parissa. Harrastuksen, joka toivottavasti auttaa häntä osaltaan tarjoten onnistumisen kokemuksia ja myös ”tavallisten nuorten” seuraa. Uudessa nuorisokodissa kun hän ei ulkopuolisia nuoria edes pääse tapaamaan tai tutustumaankaan heihin.  Koulu on nuorisokodissa ja tunnin ulkolusäääntö estää muut potentiaaliset ystävät. Uuden nuorisokodin nuoret vaativat kaikki tiukempaa struktuuria eli kyseessä on vaikeasti oireilevat nuoret. Poikaamme tutkineet psykiatrit kirjoittivat suosituksenaan, ettei pojan sijoitusympäritössä saisi olla nuoria, joista poika saisi huonoja vaikutteita. Hän kun niille erityisen altis. No, sellaisessa ympäristössä poika taitaa nyt olla. Oppimassa ”elämän koulussa”. Nuorisokodin nuoren kanssa jäi jokunen viikko sitten kiinni yrityksestä varastaa tupakkaa lähikaupasta. Kauhulla odotamme, mitä seuraavaksi. 
Tällä viikolla menimme käymään uudessa nuorisokodissa. Veimme edellispäivänä B:n yökylään sukulaisille ja starttasimme aamuvarhain. Nuorisokodista oli edellispäivänä viestitetty pojan olevan suostuvainen tapaamaan meidät. Kun vihdoin pääsimme perille tuntikausien ajomatkan jälkeen, poika oli huoneessaan eikä suostunut tuleemaan ulos. Me odotimme nuorisokodin käytävällä. Osaston nuoret katsoivat televisiota ja he olivat vetäneet verhot ikkunoiden eteen. Hämärässä odotimme muiden nuorten tuijottaessa meitä kiinnostuneina. Vuorossa ollut ohjaaja kävi juttelemassa A:n kanssa. Osastolla alkoi ruokailu. A tuli syömään ja kulki ohitsemme. Haki ruokaa, alkoi syödä ja virnuili muille nuorille. Esitti selvästi muille nuorille kovaa poikaa. Ruokailun jälkeen ohjaaja pyysi A:n kanssaan toimistoon. Me vanhemmat jäimme käytävälle, uteliaat nuoret katselivat tilannetta. Toimistosta kantautui A:n ääni, hän on meille vihainen, ei halua nähdä. A lähti huoneeseensa. Ohjaaja kierrätti meidät nuorisokodin tiloissa. Pääsimme tapaamaan yhden kotikoulun kolmesta opettajasta. Takaisin osastolle. Ohjaaja koputti A:n oveen, A tuli ovelle. Sanoimme, että lähdemme nyt. ”Moro!”, totesi A. 
Tässä näyttää täysin toteutuneen se uhkakuva, josta adoptioon erikoistunut psykiatri kirjoitti lausunnossaan viime keväänä. Että A tulee kokemaan paikanvaihdoksen uutena hylkäämiskokemuksena, josta hän syyttää meitä vanhempiaan. Meitä, jotka olemme hänelle tärkeitä ja joihin hän on kiintynyt. A siirrettiin uuteen paikkaan, valtavan kauas meistä vastoin tämän psykiatrin suositusta. Lausunnossaan hän kirjoitti paikanvaihdoksen nyt, kun A oli taas yhteydessä meihin, olevan selkeästi A:n edun vastaista. A:ta viime keväänä tutkinut/hoitanut psykiatri puolestaan lausui, että kaikkein tärkeintä olisi ollut tukea A:n suhdetta meihin vanhempiin kaikin mahdollisin tavoin. Toisin kävi. 

”Moro!” – Mitenköhän pitkäksi aikaa tällä kertaa? Samainen reilusti yli vuoden kestävä aika kuin viimeksi? Vai kenties jopa pidempi? 
Päätöksessään sijoituspaikan muuttamisesta kuntamme sosiaalitoimi kirjoitti, että he tulevat tukemaan A:n yhteydenpitoa vanhempiinsa ”kaikin mahdollisin tavoin”. Kesäkuussa (nuorisokodissa satojen kilometrien päässä meistä, arkipäivänä keskellä päivää) pidetyssä asiakassuunnittelupalaverissa tätä oli käsitelty (luonnollisesti ilman meitä, vaikka olimme erityisesti toivoneet, että palaveri olisi pidetty kotikunnassamme, jotta olisimme päässeet osallistumaan). Lopputulema siitä, miten kotikuntamme sosiaalitoimi yhteydenpitoa tulee tukemaan ”kaikin mahdollisin keinoin”, oli luettavissa suunnitelmasta. ”Vanhempien on mahdollista yöpyä uuden nuorisokodin tiloissa.” Siinä kaikki. Meidän on mahdotonta jättää B toistuvasti edes päiväseltään tehtävien vierailujen ajaksi, miten yöpyminen sitä helpottaisi? (Pojan yksikön vetäjän mukaan nuorisokodissa käyvät yleensä muutenkin vain lähiseudulla asuvat vanhemmat, eivät kauempaa tulevat. Eli yöpyminen nuorisokodissa ei sekään edes olisi tavanomaista.)
A:n psykiatrinen hoito, joka yli vuoden tauon jälkeen, oli viime talvena käynnistymässä, katkesi sekin kesäkuussa. Meillä ei ole mitään tietoa, miten ja koska se tulee jatkumaan. Lapsuudessaan hyväksikäytön kohteeksi joutunut nuori, joka on joutunut pois kotoaan käytettyään itse pikkusiskoaan hyväksi, on nyt taas ilman hoitoa. Ilman hoitoa vaikeasti traumatisoitunut nuori. Vihaisena meille vanhemmille, yksin. 
Ajaessamme kotiin olimme hiljaisia. Ulkona satoi vettä, oli synkkää ja harmaata. Synkkää ja harmaata oli auton sisälläkin. Sadepisaratko kastelivat Kivipatsaan posket?
”Moro!”